Muistatteko vielä sen tunteen, joka teillä oli lähtiessänne ensimmäiselle matkallenne? Kihelmöivä jännityksen tunne, hermoillen huonosti nukuttu yö, huoli siitä tuliko kaikki tarvittava varmasti pakattua mukaan. Ehkä myös ajatus siitä, onko tämä enää lainkaan järkevää. Eikö olisi vain helpompaa peruuttaa koko matka? Toissa viikolla Morecambeen lähtiessäni näistä ajatuksista ei ollut kuudennen yksinmatkani alla tietoakaan, mutta tänä aamuna tilanne oli toinen. Täyteen pakattua reppua selkään vetäessäni mieleeni nousi ajatus, mitä oikein olenkaan tekemässä?
Jännitys on kuitenkin ihan tervettä. Se kuuluu asiaan aina tehdessämme jotakin uutta ensimmäisen kerran. Mitä isompi asia, sen enemmän sitä on luonnollista jännittää. Matkallelähdössä on joka kerta oma erityinen fiiliksensä, mutta omalla kohdallani tämänaamuisen kaltainen tunne on oikeastaan esiintynyt vain kerran aiemmin, eli ensimmäisen soolomatkani alla. Tuolloin kaikki oli uutta ja erikoista, mutta oman jännityksen voitettuaan edessä oli toinen toistaan ikimuistoisempia hetkiä ja itsensä ylittämisen kokemuksia. Sitä muistelin tänäkin aamuna Jyväskylän rautatieasemalla junaan astuessani.
Mikä tässä matkassa nyt niin erikoista sitten on? Matka vai määränpää, kulkuväline vai ihmiset? Ehkä vähän kaikki. Kerroin edellisessä postauksessani olevani menossa rautakiskoilla itään. Ja suunnitelmani on jatkaa päätyyn saakka! Matkan tavoitteena on kulkea itseäni lähimmältä eli Jyväskylän juna-asemalta yksinomaan rautateitse Tyynenmeren rannalle Vladivostokiin. Kuten luonnollista on, niin kovinkaan nopeasti ja helposti se ei tapahdu. Ennen kaikkea tarvitaan runsaasti aikaa ja hermoja. Pelkästään junassa vietettävä aika Vladivostokiin päästäkseen ottaa noin viikon verran, mutta tarkoitus on pysähdellä lukuisissa matkan varrelle osuvissa kaupungeissa. Reissu ei myöskään pääty Vladivostokiin, vaan sieltä suunnitelmani on lentää edelleen itään Kamtšatkan niemimaalle. Matka kestää lähes kuukauden päivät, joten kaiken mennessä putkeen olen takaisin Suomessa vasta joulukuun puolella.
Sanomattakin on selvää, että tämä on tässä vaiheessa suurin matkani koskaan, joten sen jännittäminen lienee ihan tervettä. On myös hienoa että olen saanut sen innostuksen ja pelonsekaisen tunteen matkallelähtemisessä takaisin, sillä siitä ainakin tietää edessä olevan jotakin varmasti ikimuistoista. Tässä vaiheessa parasta on vain pitää mieli ja silmät avoimena ja heittäytyä rohkeasti elämäni suurimpaan seikkailuun. Pyrin kertomaan tässä blogissa parhaani mukaan reissun kaikista vaiheista, joten nyt jos koskaan kannattaa pysyä kuulolla!
Vieras Kentällä 